Kujeet? Niinhän ne sanoo, eikö? Tänään on vuoden toiseksi viimeinen päivä. Synkkää ja surullista tavallaan. Aineki ku ulos kattoo. Mietitään mitä tää vuos on tuonut tullessaan.
No ensinnäki, mä lopetin tupakoinnin tammikuussa, hienoa!
Olin fyysisesti aika hyvässä kunnossa, hei kelaa itekki! Mustat nahkahousut kokoa 36!! Tällä ahterilla se on jo aika saavutus!
No nii, jatketaan sitten.. Hmm. Ainii, otin lainan.
Ensimmäisen lainan. Jes! Ja mitä hyötyä siitäki oli?
Ai nii, suoritin ajokortin! Jeeei!
Ja ostin auton! Jeeei! Kivat mulle! Tosin, missä se auto nyt on? Rahavaikeuksien takia se on seisonnassa talven yli. Mööh! Noh, mulla kävi eilen yks mulle tärkeä ihminen kahvilla, ja hän vähä neuvo mua mitä kannattaa tehä yms. Ja ehkä jopa mä voin ottaa sen auton käyttöön kun kevät tulee. Isäpuoliki sano että se ostais mulle uudet kesärenkaat. Kun sen saa vaa katsastuksesta läpi, niin ehkä se siitä.. Mutta se siitä aiheesta!
Mitä mä vielä oon saavuttanu tänä vuonna?
Ainii, tapailin yhtä miestä. Meillä oli ns vuosipäivä marraskuussa. Tosi asia on vaa se, että se suhde ei toiminu. Ei me ikinä edes virallistettu meijän suhdetta. Ja mä laitoin kaks kertaa jopa pelin poikki.Sintti tuli tietoisuuteen toukokuussa ja heinäkuussa meillä ei ollut enää mitää meijän välillä. Se mies ei ollut mua varten, vaikka itse hän on ehkä hieman eri mieltä.. Mutta.
Ei se ihan turha mies kuitenkaa ollut. Hän on antanu mulle lahjan, lahjan jota ei voi ikinä korvata millään.
Mä sain häneltä lapsen. tai no, eihän se lapsi vielä ole syntynyt, muttta tarkoitus ois että tammikuun loppuun mennessä se syntyy.
Tää raskausaika on ollut elämäni parasta. En ole ikinä ollut näin onnellinen ja innoissani mistään. En edes autosta ja ajokortista. En ole ikinä jaksanu hyvmyillä heti aamusta aina yöhön asti, ajatellen miltä mun tulevaisuus näyttää. En ole myöskään ikinä, itkeny näin paljon samassa ajassa, en ole ikinä ollut näin räjähdysherkkä ja vittumainen ja helposti ärsyynnyttävissä (en tiedä onko toi edes oikea sana). Ihan sairasta! Tietääpähän aineki miltä tuntuu olla OIKEASTI herkillä.
Se välirikko sen yhden nimeltämainitsettoman kanssa. Ai nii seki!! Toisaalta..en ehkä haluais kertoo siitä teille, mutta kerron kuitenki. We are back on! Tai no ei varsinaisesti. Me ollaan puhuttu vähä asioista ja mä oon tehny selväks mitä mä haluan ja se on tehny selväks että se on sama ku aina ennenki. Tosin, se osaa kyllä olla kiva kun se vaa haluaa. Se oli se joka kävi eilen kahvilla. Toi mulle jopa suklaata. Oho, joo'o. En vaan halua sulkea sitä pois mun elämästä, enkä ole varma pystynkö siihen. En halua puhu siitä nt enempää. Uusi vuosi koittaa ja mulle se tietää jotain aivan uutta ja upeata. Äitiyttä!
Jos miettii, niin onko mulla mitää tavoitteita tulevalle vuodelle. Oikeestaan mulla on vaan yksi tavoite: olla lapselleni paras mahdollinen äiti. Aion tehdä kaiken minkä vaan voin, jotta lapseni saa turvallisen ja mahdollisemman onnellisen elämän. Eikä se ole vaan tulevan vuoden tavoite, vaan koko loppuelämän.
Näihin tunnelmiin mä nyt käperryn sohvalle ja toivon parasta. Jotenki tuntuu siltä että kyyneleet taas tulee (eiks ne ikinä lopu).
Ja *POKS*POKS* RV 36!!
J-Love kuittaa feat Sintti <3
sunnuntai 30. joulukuuta 2012
lauantai 15. joulukuuta 2012
Lumihelvetti.
Joka vuos se tulee. Joka vuos se herättää keskusteluita ja mielipiteitä kahvipöydissä. Joka vuosi se on yhtä ihanaa ja samalla inhottavinta koko talvessa. Lumi. Lumi se herättää mielipiteitä joka lähtöön. Mä kyllä siis tavallaan tykkään siitä. Tai aineki nii kauan ku sitä ei ole liikaa. Ja tykkään siitä niin kauan ku pystyy käveleään tuolla ulkona ilman että ärräpäitä lentelee koko ajan.
Mutta nyt mä alan valittaa. Tai avautuu. Ihan miten vaa. Mä ymmärrän kyllä, että lumentulo työllistää enemmän ku normaalisti huoltomiehiä ja näitä isännöitsijöitä ja mitä lie, mutta on se vittu kumma kun ne ei saa aurattua katuja ajoissa. No nii, mikä on ajoissa sit? No siis, ymmärrän että jos lumi tulee yön aikana, ne ei kerkii heti aamusta olla jokaisen oven edustaa pyyhkimässä ja jokaista katua raivaamassa, mutta luulis nyt jumalauta että 10 tunnissa saisi muutaman kadun aurattua. Eikö? Jos ei aika tai kädet riitä niin on kyllä keksitty apukeino, kausiapulainen! Palkataanhan meki jumalauta jouluks ihmisiä kassoille kun ei omat perusvarat riitä, niin miks ei myös tollasiin auraushommiin vois? Maksaako se liikaa vai eikö ole tarpeeks kalustoa vai mikä juttu on?
Tästä kotoolta ku mä päivisin möyrin Tuuskin varteen bussipysäkille, joutuu oikeesti lähtee 20-25 minuuttia aikasemmin. Kun ei tuolla pysty kävelee! Muutenki vauva estä kävelemästä liian nopee ja sit vielä siihen se että jalat uppoo lumeen JALKAKÄYTÄVÄLLÄ nii voin kyllä sanoo, että ei hyvä kuulu tän akan suusta. Eikä kyllä muittenkaa. Ja hauskintahan tässä on se, että kun jonkun pihan talonmies raivaa oman katunsa auki, se samalla paskat välittää vaikka sitä lunta menis ns kaupungin kadulle. Kuhan oma piha on kunnossa, niin kaikki paskat sit vaikka keskellä suojatietä. Mun piti ottaa pari valokuvaa parista tilanteesta, mutta en sit onnistunu kuitenkaa.
Sekin kun mä pysäkille pääsin, niin oli kyllä Tuusulanväylä aurattu erittäin hyvin ja kaikki ajeli ihan rauhassa ilman ongelmia ees taas. Mutta minä. Ja ne muut bussia odottavat, me saatiin kyllä kattoo tarkkaa mihin astuttiin. Kun se hiton jättiläisaura on bussille aurannu sen niitten oman tiepätkän, ne ei ehkä tajunnu että ne vitun lumet nousee siihen jalkakäytävälle, mistä mm mun ois tarkotus päästä kävelee ja nousemaan bussin kyytiin. Vai?! Tajuaako ne sen mut ei välitä? Siinä on sit sitä lunta sen puol metriä ja jalat uppoo ja mitä vielä? En tiedä kumpi on pahempi! Vituttaa suoraan sanoen, että ei voi ajatella jalankulkijouta tarpeeks. Eikä tää koske vaan Tuuskia vaan esim myös tätä ostaria mistä 550 menee. Sen kuuluis tulla 5-10 min välein, mutta ei oikee onnistu ku ihmisillä menee aikaa että ne saa autettua esim naista rattaiden kanssa sen lumivallin yli bussii, ja sit niitä 550busseja menee sen 3 peräkanaa viikin suoralla. HUOH!
Mutta nyt mä alan valittaa. Tai avautuu. Ihan miten vaa. Mä ymmärrän kyllä, että lumentulo työllistää enemmän ku normaalisti huoltomiehiä ja näitä isännöitsijöitä ja mitä lie, mutta on se vittu kumma kun ne ei saa aurattua katuja ajoissa. No nii, mikä on ajoissa sit? No siis, ymmärrän että jos lumi tulee yön aikana, ne ei kerkii heti aamusta olla jokaisen oven edustaa pyyhkimässä ja jokaista katua raivaamassa, mutta luulis nyt jumalauta että 10 tunnissa saisi muutaman kadun aurattua. Eikö? Jos ei aika tai kädet riitä niin on kyllä keksitty apukeino, kausiapulainen! Palkataanhan meki jumalauta jouluks ihmisiä kassoille kun ei omat perusvarat riitä, niin miks ei myös tollasiin auraushommiin vois? Maksaako se liikaa vai eikö ole tarpeeks kalustoa vai mikä juttu on?
Tästä kotoolta ku mä päivisin möyrin Tuuskin varteen bussipysäkille, joutuu oikeesti lähtee 20-25 minuuttia aikasemmin. Kun ei tuolla pysty kävelee! Muutenki vauva estä kävelemästä liian nopee ja sit vielä siihen se että jalat uppoo lumeen JALKAKÄYTÄVÄLLÄ nii voin kyllä sanoo, että ei hyvä kuulu tän akan suusta. Eikä kyllä muittenkaa. Ja hauskintahan tässä on se, että kun jonkun pihan talonmies raivaa oman katunsa auki, se samalla paskat välittää vaikka sitä lunta menis ns kaupungin kadulle. Kuhan oma piha on kunnossa, niin kaikki paskat sit vaikka keskellä suojatietä. Mun piti ottaa pari valokuvaa parista tilanteesta, mutta en sit onnistunu kuitenkaa.
Sekin kun mä pysäkille pääsin, niin oli kyllä Tuusulanväylä aurattu erittäin hyvin ja kaikki ajeli ihan rauhassa ilman ongelmia ees taas. Mutta minä. Ja ne muut bussia odottavat, me saatiin kyllä kattoo tarkkaa mihin astuttiin. Kun se hiton jättiläisaura on bussille aurannu sen niitten oman tiepätkän, ne ei ehkä tajunnu että ne vitun lumet nousee siihen jalkakäytävälle, mistä mm mun ois tarkotus päästä kävelee ja nousemaan bussin kyytiin. Vai?! Tajuaako ne sen mut ei välitä? Siinä on sit sitä lunta sen puol metriä ja jalat uppoo ja mitä vielä? En tiedä kumpi on pahempi! Vituttaa suoraan sanoen, että ei voi ajatella jalankulkijouta tarpeeks. Eikä tää koske vaan Tuuskia vaan esim myös tätä ostaria mistä 550 menee. Sen kuuluis tulla 5-10 min välein, mutta ei oikee onnistu ku ihmisillä menee aikaa että ne saa autettua esim naista rattaiden kanssa sen lumivallin yli bussii, ja sit niitä 550busseja menee sen 3 peräkanaa viikin suoralla. HUOH!
tiistai 27. marraskuuta 2012
Sisustusjuttuja
Mä huomasin tossa eilen yhen jutun. Ku puhuin vauvablogissa siitä että mä haluan uutta tyyliä itelleni, jakkua yms "hienoa", niin tosiaa tuli toinenki juttu mieleen.. Mulle on tullu ihme vaihe että tykkään kaikesta pinkistä ja vaaleenpunasesta. Mulla on tosiaa vessassa pinkki roskis, pinkki hammasharjamuki, vaaleenpunanen matto, pinkki suihkuverho, liila pyykkikori ja jopa pinkki suihkepullo. Aika hyvin naiselle joka ei pahemmin välitä pinkistä.Hmm..pitääkö sitä huolestua? Johtuuko tämäki raskaudesta vai sisustanko tiedustamatta asuntoni uudella ilmeellä? Haluan joo uutta väriä tännekin, mutta en mä olkkariin mitä pinkkiä halua! Enhän?
Nyt on puna-ruskeeta sohvaa ja ruskeeta pyöreää nukkamattoa ja ennen ku laitoin noi jouluverhot, mulla oli ruskeet Kelohonka verhot Vallilalta. Ja tv-taso sun muut huonekalut on valko-ruskeita. Kävi mielessä että mintunvihreä ja valkoinen ois aika kiva.. Valkonen nahkasohva ja sit verhot ois sellasii pitsisiä mintunvihreitä ja valkosia. Että siis keskellä ois ne valkoset pitsiverhot ja niitä reunustais sit ne vihreet. Se ois aika kivannäköistä. Ehkä. :DToi mun makkari on kyllä kans aika neitimäinen.. (siitä en laita kuveja ku se on ihan seka sorto tällä hetkellä, heh). Siel on päiväpeitto joka on toiselta puolelta sellanen tummaliila-hko ja toinen puoli vaaleenpunanen. Verhot (ennenku jouluverhot tuli) on sitä pinkkiä/v.punaista Vallilan Kelohonka. Eli aika pinkit neki. Makkarissa on vielä kaks pientä mattoa. Niissäkin kummassakin on vaaleenpunainen ISO kukka. Ostin ne töistä ku "halvalla sai". :D
Mistä johtuu että tekee tiettyjä (osto)päätöksiä tiedostamattaan? Olenko mä alitajuisesti tyttömäinen tyttö? En mä oo ikinä ollu sellanen oikee tyttömäinen tyttö. Aina oon ollu vähä äijä ja sellanen rällääjä. Niin muodin suhtee ku sisustamisenkin suhteen. En oo oikeestaa ikinä hirveesti kiinnittäny huomiota muotiin tai siihen, mitä mulla on päällä. Paitsi nyt muutaman vuoden. Kun on kasvanu ns aikuiseks, joutuu panostaa vähä enemmän, varsinki näin sinkkuna *winkwink*
Ehkä vauvantulolla on jotain tekemistä asian kanssa. En tiedä. Tosin, oonhan mä kans tukkaani vähä muunnellu tässä. Ja siis aion jatkaa sitä, kuhan Sintti pääsee maailmaan<3 Ehkä tää johtuu myös siitä yhdestä asiasta mistä en halua hirveesti puhua.. Tiedät ehkä mitä meinaan. Aina ku elämässä tapahtuu jokin suuri muutos, se vaikuttaa jollakin tavalla ihmiseen alitajuisesti. Niin mä ainaki uskon. Ja koska mulla tossa reilu pari kuukautta sit loppu eräs "vaihe" elämässä, saattaa olla että se nyt hejastuu fyysisenä muutoksena minussa itsessäni. Vaikeeta sanoo.
Mut ah, joulu on kohta täällä! Ihanaa! Ja mulla on tasan KOLME viikkoa töitä enää ennenku alkaa mammaloma! Jeei!
Kiitos ja näkemiin.
J-Love ja Sintti rv 31+2
lauantai 17. marraskuuta 2012
Huoh!
Oliko yllättävää että tää on tulossa? Tuskin. Nyt ottaa päähän niiku ihan urakalla. Mä koitin sulatella tätä asiaa vuorokauden jotta osaisin suhtautua tähän sillee hällä väliä-asenteella, mutta ei. En vaa pysty! Vittuako ne ihmiset puhuu asioista joista eivät mitää tiedä? Mitä järkeä? En mäkää juorua tuol pitkin kyliä! Jos mä haluaisin voisni puhua mitä vaa ja saada aikaan aika paljon pahaa, mutta miksi? Mitä mä hyödyn siitä? Nauttisinko siitä kun jotaki sattuu mun puheitten takia? Tuskin. En mä oo sellanen ihminen. En mä halua satuttaa ketää (vaikka oikeesti haluisin välillä tosi, TOSI pahasti satuttaa jotaki), tahallani. Joo, en oo täydellinen, mut et oo kyllä vittu sinäkää!
Jos sä kuulet jonkun puhuvan jotain pahaa jostain sun kaverista, kerrotko siitä tälle kaverille? Tai mainitse sille paskaa puhuvalle mulkerolle, että ei välttämättä kannata puhua tollasia. Että siitä saattaa seurata jotain vielä pahempaa. Ihan sama missä yhteydessä se tapahtuiski, perheessä/suvussa, töissä, kaveripiirissä, ei tollasta saa tapahtua. Kyllä meilläki esim töissä on vähä kiree tunnelma aina välillä, mutta kai jokaisella työpaikalla on aina välillä. Ja mua nyt ärsyttää lähes kaikki muutenki, mutta nykyään mä sanon sen suoraa (johtuen hormoneista).
En tiedä miten paljon tästä sukaltaa puhua. Joku voi vielä ottaa tästä itteensä ja luulla että mä nyt puhun pahaa jostakin. Ihan vittu se ja sama. Ei mua kiinnosta mitä muut ajattelee. Toiki että mun lapsen isä on menossa mukamas naimisiin..mielenkiinoista. Sinä, joka tämän tiedon jaoit meille, kertoisitko myös millon häät on tai että kuka on se "onnekas morsian". Eiköhän mullakin oo oikeus tietää siitä jotain. Tai oikeestaan, sanoppa sille morsiammelle terveisiä multa ja kiitä vaikka hänen miehensä spermoista. Voisit siinä samalla, kun kert vauhdissa oot, niin vaikka juosta täysii päin sementtiseinää ja sen jälkee hyppää vaikka kalliolta alas. Ihan vaa viihdytäksesi meitä muita kun siitähän sä tykkäät. Kiitos.
Ja vaikka asia ei kulluu yhtään kenellekään, sanon tän kuitenki. A, olen hankkiutunut raskaaksi täysin tietoisesti B, lapseni isä EI OLE menossa naimisiin (ja mitä vittua vaikka oiski menossa?!) ja C, hanki vittu hippasen paremmat perusteet sun väitöksilles ens kerralla kun alat musta juoruamaan! Ja tule vittu sanomaan se suoraan päin naamaa jos uskallat! KIITOS!! Mäki haluisin kyllä tietää kuka on lapseni isä..
Ehkä otan tän liian vakavasti, tai sitten en. Ihan se ja vittu sama seki. Vituttaa vaa ku pitää puuttua toisten asioihin. Tää väsymys ja turhautuneisuus ei helpota asiaa/oloa yhtään! Joten iso kiitos kun lisäsit mun ressiä taas tällekin illalle. Onneks on sentään pari tosiystävää. Muuta en tarvitse. Joten jos sulla on joku ongelma mun elämän kanssa..pidä se omana tietonas koska mua ei pahemmin jaksa kiinnostaa.
J-love ei kiitä, mutta kuittaa. Fuckers!
Jos sä kuulet jonkun puhuvan jotain pahaa jostain sun kaverista, kerrotko siitä tälle kaverille? Tai mainitse sille paskaa puhuvalle mulkerolle, että ei välttämättä kannata puhua tollasia. Että siitä saattaa seurata jotain vielä pahempaa. Ihan sama missä yhteydessä se tapahtuiski, perheessä/suvussa, töissä, kaveripiirissä, ei tollasta saa tapahtua. Kyllä meilläki esim töissä on vähä kiree tunnelma aina välillä, mutta kai jokaisella työpaikalla on aina välillä. Ja mua nyt ärsyttää lähes kaikki muutenki, mutta nykyään mä sanon sen suoraa (johtuen hormoneista).
En tiedä miten paljon tästä sukaltaa puhua. Joku voi vielä ottaa tästä itteensä ja luulla että mä nyt puhun pahaa jostakin. Ihan vittu se ja sama. Ei mua kiinnosta mitä muut ajattelee. Toiki että mun lapsen isä on menossa mukamas naimisiin..mielenkiinoista. Sinä, joka tämän tiedon jaoit meille, kertoisitko myös millon häät on tai että kuka on se "onnekas morsian". Eiköhän mullakin oo oikeus tietää siitä jotain. Tai oikeestaan, sanoppa sille morsiammelle terveisiä multa ja kiitä vaikka hänen miehensä spermoista. Voisit siinä samalla, kun kert vauhdissa oot, niin vaikka juosta täysii päin sementtiseinää ja sen jälkee hyppää vaikka kalliolta alas. Ihan vaa viihdytäksesi meitä muita kun siitähän sä tykkäät. Kiitos.
Ja vaikka asia ei kulluu yhtään kenellekään, sanon tän kuitenki. A, olen hankkiutunut raskaaksi täysin tietoisesti B, lapseni isä EI OLE menossa naimisiin (ja mitä vittua vaikka oiski menossa?!) ja C, hanki vittu hippasen paremmat perusteet sun väitöksilles ens kerralla kun alat musta juoruamaan! Ja tule vittu sanomaan se suoraan päin naamaa jos uskallat! KIITOS!! Mäki haluisin kyllä tietää kuka on lapseni isä..
Ehkä otan tän liian vakavasti, tai sitten en. Ihan se ja vittu sama seki. Vituttaa vaa ku pitää puuttua toisten asioihin. Tää väsymys ja turhautuneisuus ei helpota asiaa/oloa yhtään! Joten iso kiitos kun lisäsit mun ressiä taas tällekin illalle. Onneks on sentään pari tosiystävää. Muuta en tarvitse. Joten jos sulla on joku ongelma mun elämän kanssa..pidä se omana tietonas koska mua ei pahemmin jaksa kiinnostaa.
J-love ei kiitä, mutta kuittaa. Fuckers!
lauantai 10. marraskuuta 2012
Avautumispakko..!
Mulla hajoo pää! Tuli pakottava tarve päivittää statusta fb:ssä, mutta en tiennyt mitä laittaa. Aamu alko "pienellä" muistutuksella Jarista. Ei siinä vielä mitää mut kävin eilen lääkärissä näyttää tätä mun selkää (mikä oli muuten ilmeisesti noidan-nuoli), ja se käynti muuttui vähä niiku terapeutti-istunnoks. Olen aikasemminki käyny samalla lääkärillä juttelemassa mun "pahasta olosta", mikä ei siis oo johtunu raskaudesta. Ja nyt hän sit kyseli mitä mulle kuuluu ja miten on menny. No oli sitten puhetta lapsen isästä ja tottakai Jarista. Tuntu niin oudolta avautua taas siitä. Puhua asioista jotka olin jo yrittäny unohtaa ja kätkeä salaiseen lippaaseen. Se lääkäri kysy multa millanen meijän suhde on (oli), ja en oikee osannu vastata siihen. Oli se hyvä sillo ku se oli..hyvä, mutta eihän meillä mitää varsinaista suhdetta ikinä ollu. kuhan nyt vaa nähtii ja puhuttiin. Alussa siis puhuttiin. Lopussa ei tehty muuta ku riidelty.
Mun täytyy myöntää jotain teille. Tätä en ikinä kertonu Jarille. Ehkä se ties jo, tai sitten ei.. Mä sanoin Jarille että olen yhdessä lapsen isän kanssa, mikä ei pitänyt paikkaansa. Valehtelin myös Jarille että ollaan menty kihloihin. Eihän sekään siis ollut totta. Nyt joku miettii että miksi? Miksi valehtelin? Mä tein sen testatakseni niin Jaria kun myös itseni. Ajattelin että jos mulla on sormus sormessa, Jari tajuais mitä se tekee ja aiheuttaa mulle vaan pahaa asettaessaan mut hankalaan tilanteeseen. Joo, vaikka en kovin ihanasti puhunukaa lapsen isästä, oletin silti että Jari ois vähä alkanu ajattelee, mutta ei. Voin kyllä sanoa, että ne meijän viimeiset kuukaudet ei ollu niitä parhaimpia.
Se lääkäri keskusteli mun kanssa näistä asioista ja näytti ymmärtävän oikeesti, miltä musta tuntuu. Outoa. Ihan ku se oikeesti välittäis. Se oli erilaista. Sitten..sitten se lääkäri kysy yhen kysymyksen. Se yks kysymys, jota olen pakoillut . Vältelly ku ruttoa. En halua myöntää sitä. En halunnut sillo enkä halua nyt. Mutta pakko se oli. Se kysy multa "Onko sulla ikävä sitä?" Mun sydän varmaa lakkas lyömästä hetkeks. Näin silmissäni Jarin seisovan mun edessä. Puhumassa mulle, kattomassa mua silmiin. Näin sen olevan läsnä. Se oli hirvittävää tajuta, miten todelliselta se tuntu. Katoin ulos ikkunasta ja pidättelin kyyneliä kaikin voimin. Hengitin syvään, katoin lääkäriä silmiin ja vastasin "Kyllä." Näin miten sen lääkärin ilme muuttui sääliväksi ja jopa hieman surulliseksi kun hän tokaisi "Mmmh.." Tiedän että en voi ikävöidä sitä kun se on ollu mun vierelläni yms, koska se ei ole ikinä ollut mun vierellä. Yhden yhteisen yön ollaa vietetty. Mulla on ikävä sitä mitä meillä oli. Mulla on ikävä sen silmiä, huulia, ääntä, tuoksua. Sen olemusta mulla on ikävä. On mulla ikävä sitä ihmistä. Niin ikävä että sattuu. Olen kuitenki voiton puolella. Helpolla tästä ei selvitä, sen tiedän, mutta nyt on jo mennyt reilut 6 viikkoo ilman että ollaan oltu tekemisissä. Puoltoista kuukautta. Se on vitun pitkä aika. Olen pari kertaa ollut pelottavan lähellä murtumista. Sillo ku se ns ikävä iskee pahimmillaan, olen jo melkein laittanu sille viestiä. En edes tiedä vastaisko se jos mä tekeisin niin. Tai jos soittaisin.En tiedä onko sillä edes mun uutta numeroa. Tosin, se on vaa nyt hetken käytössä. Että jossain vaiheessa mä otan kyllä mun vanhan numeron käyttöön taas.
Tuli vaan mieleen yks juttu. Me puhuttiin Jarin kaa sillo yks ilta ku hain sen sieltä malmilta ku se oli juonu. Tai oikeestaa se puhu. Se puhu siitä, miten mä en tuu ikinä pääseen siitä eroon. Miten minne ikinä mä muutanki, se tulee aina löytämään mut. Ja jos vaihdan numeroa, se saa senki. Se sano muistaakseni että se ei halua tai voi elää ilman mua. Neki sanat, pelkkää paskapuhetta. Paskaa! Tässä sen vaa näkee miten raukka se on. Otin ekan kerran sen uhkailu-kortin esille sillo ku sen viestin laitoin. Se oli ensimmäinen kerta. Ja heti, se luovuttaa. Jos sillä kert on ollut lupa käydä köyrii muita, niin eihän sillä pitäis olla mitään pelättävää. Eihän? Paskat sillä mitään lupaa ole ollu! Seki ollu pelkkää paskapuhetta! VITTU!! Hitto että mä oon ollu tyhmä! Oon niin vihanen, surullinen ja katkera sille äijälle että ei oo tosikaan. Mulla on sisälläni ihminen jota rakastan nyt jo enemmän kun mitään muuta, mutta silti se äijä pyörii mun päässä. Haluan vaan että aika menee eteenpäin. Haluan että tää menee ohi. Toivon ja haluan että joskus me voidaan nähä taas ja olla väleissä. Ehkä me tarvitaan vaan taukoo jotta ainaki mä saan mun tunteet pois. ois se kiva jos esim ens kesänä vois nähä tj. Eli suomeks sanottu jos se ois taas mun kännikuski, hah! Nojoo, päivä kerrallaan. Ja uskokaa, ei tää jää tähän. Tää olo ei helpotu hetkessä. Vaikka kaikki on päällisin puolin hyvin, kaipaan silti sitä kusipäätä. Elän silti elämääni, niinkun haluan. Vaikka luultavammin kaikki sen puheet on ollu pelkkää paskapuhetta, toivon että asiat muuttuu paremmaks. Toivon että se muuttuu paremmaks. En halua ikävöidä sitä. En halua!
Äääk! Nyt loppu! LOPPU!! (tältä erää) Palaan taas jonkun uuden aiheen kanssa.
Heippa!
Mun täytyy myöntää jotain teille. Tätä en ikinä kertonu Jarille. Ehkä se ties jo, tai sitten ei.. Mä sanoin Jarille että olen yhdessä lapsen isän kanssa, mikä ei pitänyt paikkaansa. Valehtelin myös Jarille että ollaan menty kihloihin. Eihän sekään siis ollut totta. Nyt joku miettii että miksi? Miksi valehtelin? Mä tein sen testatakseni niin Jaria kun myös itseni. Ajattelin että jos mulla on sormus sormessa, Jari tajuais mitä se tekee ja aiheuttaa mulle vaan pahaa asettaessaan mut hankalaan tilanteeseen. Joo, vaikka en kovin ihanasti puhunukaa lapsen isästä, oletin silti että Jari ois vähä alkanu ajattelee, mutta ei. Voin kyllä sanoa, että ne meijän viimeiset kuukaudet ei ollu niitä parhaimpia.
Se lääkäri keskusteli mun kanssa näistä asioista ja näytti ymmärtävän oikeesti, miltä musta tuntuu. Outoa. Ihan ku se oikeesti välittäis. Se oli erilaista. Sitten..sitten se lääkäri kysy yhen kysymyksen. Se yks kysymys, jota olen pakoillut . Vältelly ku ruttoa. En halua myöntää sitä. En halunnut sillo enkä halua nyt. Mutta pakko se oli. Se kysy multa "Onko sulla ikävä sitä?" Mun sydän varmaa lakkas lyömästä hetkeks. Näin silmissäni Jarin seisovan mun edessä. Puhumassa mulle, kattomassa mua silmiin. Näin sen olevan läsnä. Se oli hirvittävää tajuta, miten todelliselta se tuntu. Katoin ulos ikkunasta ja pidättelin kyyneliä kaikin voimin. Hengitin syvään, katoin lääkäriä silmiin ja vastasin "Kyllä." Näin miten sen lääkärin ilme muuttui sääliväksi ja jopa hieman surulliseksi kun hän tokaisi "Mmmh.." Tiedän että en voi ikävöidä sitä kun se on ollu mun vierelläni yms, koska se ei ole ikinä ollut mun vierellä. Yhden yhteisen yön ollaa vietetty. Mulla on ikävä sitä mitä meillä oli. Mulla on ikävä sen silmiä, huulia, ääntä, tuoksua. Sen olemusta mulla on ikävä. On mulla ikävä sitä ihmistä. Niin ikävä että sattuu. Olen kuitenki voiton puolella. Helpolla tästä ei selvitä, sen tiedän, mutta nyt on jo mennyt reilut 6 viikkoo ilman että ollaan oltu tekemisissä. Puoltoista kuukautta. Se on vitun pitkä aika. Olen pari kertaa ollut pelottavan lähellä murtumista. Sillo ku se ns ikävä iskee pahimmillaan, olen jo melkein laittanu sille viestiä. En edes tiedä vastaisko se jos mä tekeisin niin. Tai jos soittaisin.En tiedä onko sillä edes mun uutta numeroa. Tosin, se on vaa nyt hetken käytössä. Että jossain vaiheessa mä otan kyllä mun vanhan numeron käyttöön taas.
Tuli vaan mieleen yks juttu. Me puhuttiin Jarin kaa sillo yks ilta ku hain sen sieltä malmilta ku se oli juonu. Tai oikeestaa se puhu. Se puhu siitä, miten mä en tuu ikinä pääseen siitä eroon. Miten minne ikinä mä muutanki, se tulee aina löytämään mut. Ja jos vaihdan numeroa, se saa senki. Se sano muistaakseni että se ei halua tai voi elää ilman mua. Neki sanat, pelkkää paskapuhetta. Paskaa! Tässä sen vaa näkee miten raukka se on. Otin ekan kerran sen uhkailu-kortin esille sillo ku sen viestin laitoin. Se oli ensimmäinen kerta. Ja heti, se luovuttaa. Jos sillä kert on ollut lupa käydä köyrii muita, niin eihän sillä pitäis olla mitään pelättävää. Eihän? Paskat sillä mitään lupaa ole ollu! Seki ollu pelkkää paskapuhetta! VITTU!! Hitto että mä oon ollu tyhmä! Oon niin vihanen, surullinen ja katkera sille äijälle että ei oo tosikaan. Mulla on sisälläni ihminen jota rakastan nyt jo enemmän kun mitään muuta, mutta silti se äijä pyörii mun päässä. Haluan vaan että aika menee eteenpäin. Haluan että tää menee ohi. Toivon ja haluan että joskus me voidaan nähä taas ja olla väleissä. Ehkä me tarvitaan vaan taukoo jotta ainaki mä saan mun tunteet pois. ois se kiva jos esim ens kesänä vois nähä tj. Eli suomeks sanottu jos se ois taas mun kännikuski, hah! Nojoo, päivä kerrallaan. Ja uskokaa, ei tää jää tähän. Tää olo ei helpotu hetkessä. Vaikka kaikki on päällisin puolin hyvin, kaipaan silti sitä kusipäätä. Elän silti elämääni, niinkun haluan. Vaikka luultavammin kaikki sen puheet on ollu pelkkää paskapuhetta, toivon että asiat muuttuu paremmaks. Toivon että se muuttuu paremmaks. En halua ikävöidä sitä. En halua!
Äääk! Nyt loppu! LOPPU!! (tältä erää) Palaan taas jonkun uuden aiheen kanssa.
Heippa!
maanantai 29. lokakuuta 2012
So far, so good..
Aurinko paistaa ja ulkona on pikku pakkanen. Ihan kiva päivä. Tänään on hieno päivä muutenki; mulla on vapaata ja meillä on vauvan kanssa enää noin 16 viikkoa ennen kun tapaamme. 16 viikkoa niin saan pitää mun omaa lasta sylissä ja rakastaa häntä niin paljon ku mulla rakkautta riittää! Mikä fiilis hei!!
Mutta tässä päivässä on muutakin. Tänään on maanantai. Muistaako joku mitä tapahtui muutama viikko sit? No mä selvennän nii ei kenenkää tartte miettiä. Tänään, tasan viisi viikkoa takaperin, jätin jotain rakasta taakseni. Jep. Siitä on tänään viis viikkoo ku "poistin 'Jarin' " mun elämästä. Ei tunnu niin pitkältä mut samalla tuntuu että siitä ois ikuisuus. Mä vähä mietin tässä että jos Jari on lukenu näit mun tekstejä, niin mitä se oikee kelaa näistä.. Mutta onko sillä väliä? Jos se luulee että itken sen perää joka päivä ja ikävöin sitä iltaisin, niin luulkoot. Asia ei kuitenkaan ole ihan niin. En kiellä ettenkö ikävöis sitä. Kaikki mun ympärillä muistuttaa siitä, ihan kaikki. En kiellä ettenkö ois surullinen siitä että sen menetin, mutta elämä jatkuu. Mua vituttaa että tää meni näin, koska haluaisin että se näkee tän mun raskauden. Se kun niin sano ja varotti että on vaikeeta lapsen kaa "varsinkin yksin", niin mä haluaisin pitää sen lähellä että se näkee että kyllä mä selviän. On lapsella kuitenki isä. Isä joka huolehtii niin lapsesta kun myös minusta. Oisin halunnu että se on mukana, vaikka vähä kauempana, mutta silti mukana. Ja mä luulin että se jätkä ois oikeesti ollu osa mun elämää vähä niiku aina..outoa? Jotenki en osannu ikinä kuvitella elämää ilman sitä...enkä kyllä osaa vieläkään. Fuck. Tää tuntuu melkein pahemmalta ku ero eksästä, ja se tuntu pahalta. Mutta sillo mä halusin sitä ja meijän suhde oli jo kuollu.. Mutta tän kans..en oikeesti halunnu "eroa". Ja sen takia tää varmaa onki vaikeeta. Mutta se on oikein. Jos oon ihan rehellinen, niin toivon kyllä todella hartaasti että se vielä ilmottaa itsestään jotain joskus. Haluan olla sen kaa väleissä ja haluan jopa että se joskus näkee mun lapsosen. Mun aikaansaannoksen :D Kuulostaa hullulta, tiedän, mut minkäs teet. Ja kuka mua muka ens kesänä kuskaa yöllä paikasta toiseen kun vauva on hoidossa ja mä pääsen viihteelle? Oi voi..
Mulla on vaan niin ikävä sitä. Myönnän. Mutta syytän hormooneja suurimmasta osasta! Mä tuun hulluks näitten kaa! Nykyään räjähdän ihan pikkuasioista. Asiakkaatkin on töissä vielä idioottimaisimpia ku ennen, aargh! Onneks ei oo enää ku kuus viikkoa töitä! Aaah!
On yks laulu, joka kuvastaa aika hyvin mitä tunnen. Siinä sanat on helpot ja yksinkertaiset, mutta ne on selkeät eikä jää mitään arvelun varaan. Se ku sanoin, että kaikki mun ympärillä muistuttaa siitä ihmisestä ja meijän yhteisistä hetkistä, niin tää laulu vaan jotenki osuu niin oikeaan. Olen kuunnellut tätä laulua monen monta kertaa jo vuosien ajan, mutta vasta nyt olen ymmärtänyt mitä se tarkottaa. Vasta nyt, se sai oikean merkityksen. Annan laulun puhua puolestaaan. Ja tässä se on.. Ole hyvä Kaija.
http://www.youtube.com/watch?v=cemgGZ2HuYE
Mutta tässä päivässä on muutakin. Tänään on maanantai. Muistaako joku mitä tapahtui muutama viikko sit? No mä selvennän nii ei kenenkää tartte miettiä. Tänään, tasan viisi viikkoa takaperin, jätin jotain rakasta taakseni. Jep. Siitä on tänään viis viikkoo ku "poistin 'Jarin' " mun elämästä. Ei tunnu niin pitkältä mut samalla tuntuu että siitä ois ikuisuus. Mä vähä mietin tässä että jos Jari on lukenu näit mun tekstejä, niin mitä se oikee kelaa näistä.. Mutta onko sillä väliä? Jos se luulee että itken sen perää joka päivä ja ikävöin sitä iltaisin, niin luulkoot. Asia ei kuitenkaan ole ihan niin. En kiellä ettenkö ikävöis sitä. Kaikki mun ympärillä muistuttaa siitä, ihan kaikki. En kiellä ettenkö ois surullinen siitä että sen menetin, mutta elämä jatkuu. Mua vituttaa että tää meni näin, koska haluaisin että se näkee tän mun raskauden. Se kun niin sano ja varotti että on vaikeeta lapsen kaa "varsinkin yksin", niin mä haluaisin pitää sen lähellä että se näkee että kyllä mä selviän. On lapsella kuitenki isä. Isä joka huolehtii niin lapsesta kun myös minusta. Oisin halunnu että se on mukana, vaikka vähä kauempana, mutta silti mukana. Ja mä luulin että se jätkä ois oikeesti ollu osa mun elämää vähä niiku aina..outoa? Jotenki en osannu ikinä kuvitella elämää ilman sitä...enkä kyllä osaa vieläkään. Fuck. Tää tuntuu melkein pahemmalta ku ero eksästä, ja se tuntu pahalta. Mutta sillo mä halusin sitä ja meijän suhde oli jo kuollu.. Mutta tän kans..en oikeesti halunnu "eroa". Ja sen takia tää varmaa onki vaikeeta. Mutta se on oikein. Jos oon ihan rehellinen, niin toivon kyllä todella hartaasti että se vielä ilmottaa itsestään jotain joskus. Haluan olla sen kaa väleissä ja haluan jopa että se joskus näkee mun lapsosen. Mun aikaansaannoksen :D Kuulostaa hullulta, tiedän, mut minkäs teet. Ja kuka mua muka ens kesänä kuskaa yöllä paikasta toiseen kun vauva on hoidossa ja mä pääsen viihteelle? Oi voi..
Mulla on vaan niin ikävä sitä. Myönnän. Mutta syytän hormooneja suurimmasta osasta! Mä tuun hulluks näitten kaa! Nykyään räjähdän ihan pikkuasioista. Asiakkaatkin on töissä vielä idioottimaisimpia ku ennen, aargh! Onneks ei oo enää ku kuus viikkoa töitä! Aaah!
On yks laulu, joka kuvastaa aika hyvin mitä tunnen. Siinä sanat on helpot ja yksinkertaiset, mutta ne on selkeät eikä jää mitään arvelun varaan. Se ku sanoin, että kaikki mun ympärillä muistuttaa siitä ihmisestä ja meijän yhteisistä hetkistä, niin tää laulu vaan jotenki osuu niin oikeaan. Olen kuunnellut tätä laulua monen monta kertaa jo vuosien ajan, mutta vasta nyt olen ymmärtänyt mitä se tarkottaa. Vasta nyt, se sai oikean merkityksen. Annan laulun puhua puolestaaan. Ja tässä se on.. Ole hyvä Kaija.
http://www.youtube.com/watch?v=cemgGZ2HuYE
torstai 27. syyskuuta 2012
Little piece of my pain. .
Mä en ikinä saanu sitä viimeistä suudelmaa. En sitä viimeistä katsetta tai kosketusta. En saanut tarinalleni sitä "oikeeta" loppua.
Mitä se tarkottaa, että se ei mitään vastaa siihen viestiin? Eikö se halua? Eikö se uskalla vai eikö sitä vittu vaan kiinnosta? Mitä mä oon ikinä tehny pahaa sille? Mä tiedän, olen antanut sen määräillä ja itse olen soppani keittäny, mutta mä en vaa voi mun tunteille mitään. Eikä kukaa voi pelkästää mua syyttää. Jari on sairas. Sille on luotu se "lahja" jossa kaikki siinä ihmisessä viehättää toisia. Naisia siis enimmäkseen (mun tietääkseni). Sen silmät, sen ääni, sen tuoksu. Sen tapa puhua ja sen äänensävy. Joo, sen äänensävy.. se on aina jotenki rauhallinen ja rauhoittava. Ikinä se ei pahemmin korottanu edes mulle ääntään, vaikka mä hyvin selvästi (päissäni ja vihasena ku ampiainen) huusin ja valittelin sille kaikesta mikä mua siinä ihmisessä ärsytti. Silti, silti se ei ikinä huutanu mulle..
Siitä on nyt kulunut kolme päivää kun laitoin sille sen viestin. Eikä mitää. Ei yhtään mitään. Tää tarkottaa vaan ilmeisesti sitä, että se ei oo ikinä välittäny. Tyhmä minä. Tyhmä minä ku luulin, että ehkä se edes vähäsen tykkäs musta. Mut ei. TYHMÄ!! Että ihminen voi tuntea näin paljon raivoa! Miten voiki olla näin hiton vihanen. Perkele! Jos mä pystyisin selittää ja sanoilla kuvailla miltä musta tuntuu tekisin sen. Jos löytäisin tarpeeks sanoja, kertoisin miten paljon vihaan itseäni tällä hetkellä. Miten mua kuvottaa oma itseni ja miten mä itken joka vitun päivä. Itken koska toivoisin että voisin paeta. Paeta pois täältä. Juosta kauas pois. Mä haluan unohtaa Jarin. Haluan unohtaa että olen ikinä tavannu sen. Haluan pyyhkiä kaikki muistot siitä ihmisestä, ihan siitä ekasta kerrasta lähtien. Sillo ku olin vaan säälittävä teini Helsingin keskustassa.. Haluan unohtaa sen kasvot, sen äänen ja sen koko olemassaolon! Sen autojen merkin ja värit. Haluan unohtaa sen pojan nimen ja sen kasvot..sen suloiset kasvot, jotka valitettavasti muistuttaa aivan liian paljon isäänsä. En halua ikävöidä sitä ihmistä enää. Ikinä.
Moni ajattelee nyt mielessään että mun pitää vaa unohtaa se ja jatkaa eteenpäin. Että se ei ole mun arvonen ja mä ansaitsen parempaa. Että se on kusipää ja sairas ihminen joka joskus saa maistaa omaa lääkettään. Että mä oon nuori, nätti ja hieno nainen ja saan elämältä niin paljon enemmän irti, kun se ei ole sitä sotkemassa. Kaikki tämä pitää varmasti paikkaansa, mutta mä tarviin aikaa. Tarvitsen aikaa surra. Aikaa!! Vaikka Jari onki paska kusipää, niin mä rakastan sitä paskaa kusipäätä! Noni, sanoin sen..rakastan sitä. Enkä mä voi sille mitää. Mä suren nyt niin kauan ku musta tuntuu että mun pitää, ja sit jatkan elämääni kun musta tuntuu että olen valmis. En ole säälittävä, olen vaan nainen. Mulla on tunteet, enkä todellakaan pelkää näyttää niitä. Mitä ihmiset voi olettaa jos mä kolme päivää sitten tein sen. Poistin elämästäni rakastamani ihmisen. Kolme päivää..KOLME!! Siinä menee kahen ja puolen vuoden jälkee, hippasen enemmän ku kolme päivää että mä pääsen tän yli.
En oo ikinä pahemmin nähny siitä unta. Varmaan koska olen puhunut ja koko ajan käsitelly asioita siihen liittyen ja aina tienny että mä vielä sen nään.. Nyt olen. Nyt se on tullut mun uniin. Heräsin viime yönä siihen, että mun rintaa ahdisti. Sattu. Se ei ollu kivaa. Vaikka mä tiedän että mä tein oikein, en silti ymmärrä miks mua sattuu. Mä näen sen auton mun pihalla aina ku meen ulos, vaikka eihän se sielä ole. Mä nään sen pojan juoksevan tarhan pihalla, mut eihän sekään ole totta. Nään harhoja. Toivon näkeväni sen, vaikka en halua mutta haluan. Onko siinä mitää järkee? Ei varmaa. Mulla on ikävä sitä. Sen huulia, sen örinää ja ujoa olemusta mun sängyllä. Sen lähes täydellisiä pakaroita ja normaalia, mutta silti seksikästä paljasta vartaloa. Sairasta. Ehkä mä olenki se sairas eikä se..?
Mä toivon, että joku päivä, joskus tulevaisuudessa, mä voin ajatella sitä ihmistä samalla tavalla, ku ketä tahansa ex-panoo. Toivon että joskus pääsen tän yli. Toivon että löydän hyvän miehen mulle ja mun lapselleni. Lapseni takia tämän teen. Ja hyvä niin, ilman häntä en tähän edes pystyis. Toivon että unohdan sut Jari. Toivon että "vaimosi" saa tietää sun touhuista ja tekee siitä lopun. Toivon, että se ei anna sun kasvattaa pojastas samanlaista. Toivon, että et tee tätä samaa toisille naisille, koska tää sattuu. Sattuu muuten aika helvetisti.
Toivon että joskus, en enää ikävöis sua Pe..Jari</3
Mitä se tarkottaa, että se ei mitään vastaa siihen viestiin? Eikö se halua? Eikö se uskalla vai eikö sitä vittu vaan kiinnosta? Mitä mä oon ikinä tehny pahaa sille? Mä tiedän, olen antanut sen määräillä ja itse olen soppani keittäny, mutta mä en vaa voi mun tunteille mitään. Eikä kukaa voi pelkästää mua syyttää. Jari on sairas. Sille on luotu se "lahja" jossa kaikki siinä ihmisessä viehättää toisia. Naisia siis enimmäkseen (mun tietääkseni). Sen silmät, sen ääni, sen tuoksu. Sen tapa puhua ja sen äänensävy. Joo, sen äänensävy.. se on aina jotenki rauhallinen ja rauhoittava. Ikinä se ei pahemmin korottanu edes mulle ääntään, vaikka mä hyvin selvästi (päissäni ja vihasena ku ampiainen) huusin ja valittelin sille kaikesta mikä mua siinä ihmisessä ärsytti. Silti, silti se ei ikinä huutanu mulle..
Siitä on nyt kulunut kolme päivää kun laitoin sille sen viestin. Eikä mitää. Ei yhtään mitään. Tää tarkottaa vaan ilmeisesti sitä, että se ei oo ikinä välittäny. Tyhmä minä. Tyhmä minä ku luulin, että ehkä se edes vähäsen tykkäs musta. Mut ei. TYHMÄ!! Että ihminen voi tuntea näin paljon raivoa! Miten voiki olla näin hiton vihanen. Perkele! Jos mä pystyisin selittää ja sanoilla kuvailla miltä musta tuntuu tekisin sen. Jos löytäisin tarpeeks sanoja, kertoisin miten paljon vihaan itseäni tällä hetkellä. Miten mua kuvottaa oma itseni ja miten mä itken joka vitun päivä. Itken koska toivoisin että voisin paeta. Paeta pois täältä. Juosta kauas pois. Mä haluan unohtaa Jarin. Haluan unohtaa että olen ikinä tavannu sen. Haluan pyyhkiä kaikki muistot siitä ihmisestä, ihan siitä ekasta kerrasta lähtien. Sillo ku olin vaan säälittävä teini Helsingin keskustassa.. Haluan unohtaa sen kasvot, sen äänen ja sen koko olemassaolon! Sen autojen merkin ja värit. Haluan unohtaa sen pojan nimen ja sen kasvot..sen suloiset kasvot, jotka valitettavasti muistuttaa aivan liian paljon isäänsä. En halua ikävöidä sitä ihmistä enää. Ikinä.
Moni ajattelee nyt mielessään että mun pitää vaa unohtaa se ja jatkaa eteenpäin. Että se ei ole mun arvonen ja mä ansaitsen parempaa. Että se on kusipää ja sairas ihminen joka joskus saa maistaa omaa lääkettään. Että mä oon nuori, nätti ja hieno nainen ja saan elämältä niin paljon enemmän irti, kun se ei ole sitä sotkemassa. Kaikki tämä pitää varmasti paikkaansa, mutta mä tarviin aikaa. Tarvitsen aikaa surra. Aikaa!! Vaikka Jari onki paska kusipää, niin mä rakastan sitä paskaa kusipäätä! Noni, sanoin sen..rakastan sitä. Enkä mä voi sille mitää. Mä suren nyt niin kauan ku musta tuntuu että mun pitää, ja sit jatkan elämääni kun musta tuntuu että olen valmis. En ole säälittävä, olen vaan nainen. Mulla on tunteet, enkä todellakaan pelkää näyttää niitä. Mitä ihmiset voi olettaa jos mä kolme päivää sitten tein sen. Poistin elämästäni rakastamani ihmisen. Kolme päivää..KOLME!! Siinä menee kahen ja puolen vuoden jälkee, hippasen enemmän ku kolme päivää että mä pääsen tän yli.
En oo ikinä pahemmin nähny siitä unta. Varmaan koska olen puhunut ja koko ajan käsitelly asioita siihen liittyen ja aina tienny että mä vielä sen nään.. Nyt olen. Nyt se on tullut mun uniin. Heräsin viime yönä siihen, että mun rintaa ahdisti. Sattu. Se ei ollu kivaa. Vaikka mä tiedän että mä tein oikein, en silti ymmärrä miks mua sattuu. Mä näen sen auton mun pihalla aina ku meen ulos, vaikka eihän se sielä ole. Mä nään sen pojan juoksevan tarhan pihalla, mut eihän sekään ole totta. Nään harhoja. Toivon näkeväni sen, vaikka en halua mutta haluan. Onko siinä mitää järkee? Ei varmaa. Mulla on ikävä sitä. Sen huulia, sen örinää ja ujoa olemusta mun sängyllä. Sen lähes täydellisiä pakaroita ja normaalia, mutta silti seksikästä paljasta vartaloa. Sairasta. Ehkä mä olenki se sairas eikä se..?
Mä toivon, että joku päivä, joskus tulevaisuudessa, mä voin ajatella sitä ihmistä samalla tavalla, ku ketä tahansa ex-panoo. Toivon että joskus pääsen tän yli. Toivon että löydän hyvän miehen mulle ja mun lapselleni. Lapseni takia tämän teen. Ja hyvä niin, ilman häntä en tähän edes pystyis. Toivon että unohdan sut Jari. Toivon että "vaimosi" saa tietää sun touhuista ja tekee siitä lopun. Toivon, että se ei anna sun kasvattaa pojastas samanlaista. Toivon, että et tee tätä samaa toisille naisille, koska tää sattuu. Sattuu muuten aika helvetisti.
Toivon että joskus, en enää ikävöis sua Pe..Jari</3
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)